Leevi pääsi oikeisiin hommiin tänä syksynä, yksi kyyhky nähtiin ja otettiin mukaan. Leevi näki että ammuttiin, mutta ei nähnyt pudotusta. Lähti ensin väärään suuntaan hakuun, mutta kuunteli ohjausta ja löysi linnun sieltä mistä neuvoin. Ja luovutti hienosti käteen, ei jälkeäkään siitä nome-kokeen epäröinnistä.

Nome-treeni olikin monta viikkoa tauolla sen viimeisimmän kohtauksen jälkeen. Uutta kohtausta ei ole tullut, ja nyt on alettu taas treenaamaankin. Koira ei meinannut pysyä turkissaan kun ekan kerran tauon jälkeen pääsi tekemään sitä mitä varten on syntynyt!

Viime syystalvella tuskailin koiran kanssa, joka välillä eksyi jahtaamaan rusakoita. Meilläpäin asuvat rusakot ovat tyhmänrohkeita tyyppejä, jotka päästävät remmissä olevan koiran ja ihmisen metrin päähän. Vapaana kulkeva koira pääsee melkein yhtä lähelle, joten kiusaus oli välillä liian suuri ja Leevi ehti jahtaamaan niitä. Se ei koskaan ajanut kuin lyhyen matkaa, mutta vaarallista ja ärsyttävää silti.  Niinpä Leeville on pidetty tehokurssia aiheesta. Aloitin ihan sillä, että jo pelkkä pikkulinnun havaitseminen kannatti tulla ilmoittamaan minulle, koska siitä sai palkkaa. Vähitellen kun Leevi näki minkä tahansa linnun (pikku linnun, variksen tai fasaanin), se kääntyi katsomaan ja kysymään mitäs tehdään? Aina tuli palkkaa, ja nyt syksyllä käytös on yhdistynyt myös rusakoihin, niitä nimittäin taas näillä nurkilla riittää. Muutama lyhyt yritys lähteä rusakon perään on tullut, mutta vauhti on hiipunut muutamaan laukka-askeleeseen ja ruoka on voittanut.  Ei Leevi edelleenkään varma ole (eikä siitä koskaan sellaista tulekaan), mutta lenkkeily on huomattavasti mukavampaa näin.

Niiden kahden epämääräisen kohtauksen lisäksi Leevi on taas liikkunut edestä epäpuhtaasti, ajoittan ontunutkin ihan kunnolla. Etujalkojen suhteen käytiin kolme viikoa sitten kuvissa. Yksivuotiaanahan Leevillä kuvattiin samanlaisten oireiden takia etujalat olkanivelistä varpaisiin asti, eikä silloin löytynyt mitään vikaa. Ontuminen laitettiin silloin panosteitin piikkiin. Nyt kuitenkin vasemmasta kyynärestä löytyi pienen pieniä luupiikkejä, jotka voivat olla tapaturman seuraksia. Tai sitten eivät. Liikkuminen ja ontuminen on muutenkin todella epämääräistä, välillä ontuu ihan selvästi ja välillä taas ei. Mitä rankemmin on metsässä liikkunut sen paremmin liikkuu, joten vaikea ottaa selvää ;)

Tervettä koiraahaan Leevistä ei enää saa millään, saati sitten jalostusyksilöä. Toivottavasti sentään harrastuskoiran jollain tasolla.  Tavoitteena olisi (Leevin ehdoilla tietenkin), talven aikana selvittää tokosta avoin luokka. Ja mikäli talvi sujuu ilman neurologisia kohtauksia ja suurempia ontumisia, uskallan keväällä startata nomessa ja/tai wt:ssä. Näyttelyihin ei enää mennä, lapsi ja koira kisoihin sen sijaan varmasti tullaan menemään. Syksyn mejäkoe jäi sitten kuitenkin väliin näiden vaivojen takia, mutta mejä selvästikin on Leeville sopiva laji, joten sitäkin tullaan varmaan harrastamaan.

Ja on Leevi oppinut yhden jokakoiran tärkeän taidonkin. Nyt se osaa antaa tassua! Aina ja joka paikassa kysytään että " osaako se antaa tassua". Tähän saakka on ollut noloa vastata että ei osaa vaikka muuten onkin koulutettu koira :)
Tassun antamisen opettaminen oli mukavan helppo homma, ekana iltana opetin antamaan oikeaa tassua (aikaa meni 20 juustopalan verran eli minuutti-pari) ja tokana iltana opeteltiin antamaan molempia tassuja vuorotellen. Se oli ehkä vielä helpompaa. Joten nyt meillä on täydellisen seurapiirikelpoinen koira!